Mielitekoja

Lueskelen Peter Pania. Sitten eksyin Torchwoodin pariin. Joten tälläistä tänään. Jostain syystä on helppo kirjoittaa satuhahmoista, jotka eivät olekaan niin satumaisia. 

Keijut

nuo siivekkäät ystävämme
eivät säästele siipiään
pitävät hallussaan metsiämme
itseasiassa heidän metsiään

järjestävät hillittömiä pippaloita
tanssivat, laulavat, juovat
pitkin niittyjä, soita
kysymyksiä mukanaan tuovat

kuka tietää miksi
keijukaiset niin riemuitsevat
kuka tietää millaisiksi
keijukaiset hämärissä muuttuvat

ahneiksi, sydämettömiksi pedoiksi
nauravat ihmismielten kuvitelmille
repivät unelmia kappaleiksi
tönivät mielikuvituksia mustelmille

lentävät ympyrää, pilkaten,
ihmisten typeryyttä ihmetellen
tuotakin hämäävät vasiten
kihertävät keskenään kikatellen

johdattavat eksyneen lampaan
vielä vähän syvemmälle
nappaavat pikkulapsen hampaan
hekottavat pettymykselle syvälle

rauhassa keijut leijuvat
nakertavat terävillä hampaillaan
korvanjuuressa hiljaa heiluvat
rusto kesäisin maukkaimmillaan

joskus nauttivat herkkua
sitä etsivät kaukaakin
korvan jaloa serkkua
nenää, kyllä maistuukin!

Edes tämä

Huh huh, hieman väsyttää. Kyllä se tästä. Koska aivoni ovat melkolailla nollatilassa, turvauduin tuttuun ja turvalliseen alliteraatioon. Ja tämäkin on Pupulaisen haastelistalta, sain pelkän otsikon tällä kertaa. 


Tämä ainainen narina 


Ees taas, taas ees taas. 
Aina vaan. 
Nitisen, natisen. 
Kähmäiset kädet, 
pahkuraiset polvet, 
kolhivat kyynärpäät, 
ja joskus jopa jalkateräkin. 
Päivittäin avattavana, 
tönittävänä, tuupittavana. 
Paras mahdollinen päivä: 
nestemäisen kullan päivä. 
Kauhein mahdollinen päivä:
tuulettamispäivän ristiveto. 
Olen jatkuvasti käytössä, 
älä siis minua paisko. 
Tai väännä kahvaani hajalle. 
En kestä kaikkea, 
olen pelkkä ovi.