Viimeinen viiksiviikari

Manta sai tänään lakin, Screnzykin loppui jo voitokkaasti, ja nyt on minun osaltani myös tämän NaPon viimeisen runon aika. Kuukauden saa päättää vielä yksi Hertan haastelistan inspiroima runo. Tällä kertaa otsikoksi annettiin "Päivä viiksekkäänä".

Päivä viiksekkäänä
Viikset naamalle aamulla puin,
kampasin, vahasin, siistin ja suin.
Kun keittiöön hipsin ja kahvia hain,
ei äitinikään mua tuntenut lain.
Hän murtovarkaaksi kai mua luuli
ja huusi niin, että naapurit kuuli:
"Ulos ja heti, et tänne saa tulla!"
Ei kai ollut vaihtoehtoja mulla.
Pakkaseen ilman kahvia päädyin,
vaan onneksi ennen kuin hengiltä jäädyin,
ilmestyi auttaja yllättävä:
taikuri sirkuksessa esiintyvä.
Hän viikseni näki ja innostui niin,
että melkein suistui jo hepuliin.
"Etkö sirkukseen auttamaan tulla vois?
Tirehtöörimme viiksensä ajeli pois,
eikä leijona tottele karvatonta -
emme häkkiinsä saa sitä onnetonta!"
Siispä taikurin kanssa sirkukseen menin
ja teltassa leijona (nimeltään Lenin)
raivoissaan karjui, riehui ja huusi.
Tyhjänä nökötti vain häkki uusi.
Mutta kun sille huusin: "Häkkiin ja heti!"
se sisälle juoksi ja oven kiinni veti.
Taikuri kovasti minua kiitti,
mutta minulle sirkuselämä riitti.
Halusin kotiin, vaan voi onnettomuus:
ei naamasta lähtenyt karvoitus uus.
En viiksinein kotiini päässyt ois,
mutta onneksi taikuri taikoi ne pois.
Hän tirehtöörille viikseni antoi
ja tirehtööri niitä työssään kantoi.
Taas totteli leijona kiltisti ain
ja minä pois lähdin kohti kotiain.

Watsonin jalanjäljissä

Tänä iltana oli havaittavissa lievä levottomuus, joka johti seuraavaan, tuttua biisiä lainailevan mestariteoksen syntyyn. Kaikella rakkaudella tiedätte-kyllä-kenelle (ei Voldulle). 


Kuningaskarva


On piilossa naamakon,
suojassa nenukin raunion,
valtakunta karvainen
kulmakarvakäärmeiden
Vain naamakko tuntee sen
Niin piilossa naamakon,
otsaluulla laakealla,
alkaa tanssi hiljainen
kulmakarvakäärmeiden.
Vain fuksimme näkee sen.
Luennon tullen tanssimaan
karvat saapuu piilostaan,
viiksillä kimaltelee kuu.
Karva suurin, oikeanpuoleinen,
nousee pystyyn huojuen,
naamikosta soitto kantautuu.

Kun kruununsa hikisen,
käärmeistä vanhin, jo valkoinen,
nenää kohti tiputtaa,
loisteen uuden posket saa.
On aika nyt tullut sen.
Vartijana tunteiden,
karva vanha, valkoinen,
nähnyt on myös loiston viiksien.
Mutta voimat naamakon
voittaneet jo viikset on,
murenee jo pinta päänahankin.
On karvojen kuninkaan
aika nyt luopua kruunustaan.
Karva vanhin, valkoinen,
tanssii kauas kadoten.
Nyt hiustupsu peittää sen.