Aikuisen on niin helppo neuvoa
Tömps, tömps, tömps, tömps.
Nopeita lapsen askelia.
Taas.
Isosisko huokaa, ottaa kuulokkeet pois korvilta.
”No mitä?”
”Noku…”
Pikkusisko katsoo varpaitaan.
Sukkahousuissa on kukkakuvioita.
”Mä en haluais pikkuveljeä leikkiin mukaan.”
”Onks toi nyt kilttiä? Jättää toinen ulkopuolelle.”
Pikkusisko kiemurtelee, ei katso silmiin.
”Se aina pilaa kaiken. Mua rasittaa se.”
”Miltä susta tuntuis jos joku sanois susta noin?”
Uhmakas katse.
”Se olis mulle ihan sama.”
”Nyt sä et kyllä taida puhua ihan totta.”
”Puhunpas!”
Tuima ilme, leuka päättäväisesti pystyssä.
”Ja nyt mä näytän sen sulle menemällä pois kuuntelemasta.”
Tömps, tömps, tömps, tömps.
No olipas mustakin hyötyä.
Kohta ne juoksevat kumpikin tänne riitelemään.
Sitten saan taas olla erotuomarina.
Eivätkä ne kumminkaan kuuntele.
Isosisko laittaa kuulokkeet takaisin korville.
Olinko mä muka lapsena noin julma?
Ja noin itsepäinen?
No olin.
Oli niin epäreilua, kun piti olla reilu.
Eivät muut kuitenkaan olleet.
Ei itsekään olisi jaksanut.
Ovi käy.
Sieltä nyt ainakin jompikumpi lähti pihalle.
Hetkeä myöhemmin isosisko katsoo ulos ikkunasta.
Siellä ne leikkivät yhdessä, ihan tyytyväisen näköisinä kumpikin.
Ehkä se kuitenkin vähän kuunteli.
Ja jaksoi olla reilu.
2 kommenttia:
Aww :)
Pikkusisarukset <3<3 ovat ihana asia.:D
Lähetä kommentti